Kirjavinkkauksia

Heippa kaikki! ^^

En oo taas postaillu oikein mitään :/ Nyt kuitenki kerron mun viime aikoina lukemasta kirjasarjasta :3

Mikä? Flavia de Luce -kirjasarja, jonka on kirjoittanut Alan Bradley. Kirjasarjassa on tällä hetkellä kahdeksan osaa: Piiraan maku makea, Kuolema ei ole lasten leikkiä, Hopeisen hummerihaarukan tapaus, Filminauha kohtalon käsissä, Loppusoinnun kaiku kalmistossa, Kuolleet linnut eivät laula, Nokisen tomumajan arvoitus sekä Kolmasti naukui kirjava kissa.

Päähenkilö: 11-vuotias Flavia Sabina de Luce. Flavia asuu Bishop's Lacey -nimisen kylän lähettyvillä sijaitsevassa Buckshawin kartanossa siskojensa Ophelian ja Daphnen sekä isänsä kanssa. Flavia on perinyt Tar-enonsa laboratorion, joka on oikea tieteen ihmemaa. Flavia on neuvokas kemisti – ja harrastelijasalapoliisi. Hän viilettää pyörällään pitkin Bishop's Laceyta ja sen lähiseutuja – onpa hän kerran ollut Amerikassakin, koulussa nimittäin. Hän jakelee mielessään auliisti syanidia häntä vähättelevien ihmisten teehen ja selvittää rikoksia kemian avulla. Flavia on myös erinomainen valehtelija, joka tuleekin tarpeeseen etsivänhommissa. Hänen äitinsä on kuollut vuorikiipeilyonnettomuudessa Himalajalla.

Henkilökohtainen mielipide: Omasta mielestäni Flavia-kirjat ovat erittäin hyviä. Pidän Alan Bradleyn tavasta kirjoittaa. Bradley on onnistunut kuvaamaan hyvin 1950-luvulla eläneen kemistitytön elämää. Olen lukenut tähän mennessä kolme kirjaa (Piiraan maku makea, Loppusoinnun kaiku kalmistossa sekä Nokisen tomumajan arvoitus), mutta olen silti jo koukussa tähän kirjasarjaan. Suosittelen sarjaa kaikille, jotka haluavat lukea salapoliisitarinoita tai muuten vaan kaipaavat hyvää ja pitkäaikaista luettavaa.

Tarinasammio kiittää ja kuittaa, seuraavaan postaukseen! (^w^)/

Tilkka juonta, ripaus fantasiaa, hyppysellinen oikeinkirjoitusta,

kilo kuvailua ja loput mielikuvitusta.

Sammiollinen tarinoita on valmis.

Aiotko raottaa kantta ja hengittää jännittäviä huuruja,

kenties jopa kaataa sammion kumolleen ja antaa

tarinoiden virrata ulos, kiskaista sinut mukaasi suureen virtaan,

jossa näet ja koet ihmeellisiä asioita..?

Päätös on sinun, arvon lukija.

Lyhytnovellit/-tarinat #1:

Kissakahvilan luukun takana

Hei vaan, turkiton! Mitä sinulle kuuluu? Ai kiitos, juuri siitä kutittikin! Ai, minäkö? Olen Laku, täysiverinen siamilainen kollikissa (huomasit sen varmaan jo tummista naamiostani ja korvistani)! Tämä kissakahvilamme ottaa vain löytökissoja, ja minut hylättiin pikkuisena pentuna jonnekin tänne kaduille joskus... En tosin muista siitä juuri mitään, joten ei murehdita sitä nyt!

 Täällä on lisäkseni viisi muuta kissaa: kirjava kolli Taateli, pikimusta Hämy-naaras, punaruskea naaras nimeltä Kukkanen, kermanvärinen ja mustaraidallinen Amppari sekä Meduusa, valkoinen ja harmaaraidallinen kolli. Tulen hyvin heidän kaikkien kanssa toimeen, ja olen porukan kuopus (joka tarkoittaa ekstrasilitysten ja ruokailuetuoikeuden lisäksi myös sitä, että muut komentelevat...).

 Joka tapauksessa olet nyt täällä kissakahvila Misukisun eteisessä. Ei, kyllä Essi ottaa sen ylimääräisen turkkisi (joita Amppari ja Taateli kertoivat kutsuttavan takeiksi)! Tule nyt vaan tilaamaan jotain herkkuja, meillekin mielellään! Oi, kiitos paljon! Herkkua! Mm... Pidän kyllä enemmän siitä merkistä, mitä meillä on täälläkin, mutta ei se mitään. Ääk! Pelkään kyllä hiukan aivan pikkuisia turkittomia, vaikka olen itsekin vasta kahdeksan. Kuukautta, siis. Pentuturkittomat (vai pitäisiköhän sanoa "turkittoman pennut?") kun saattavat tehdä melkein mitä vaan, esimerkiksi vetää minua hännästä. Niin ei kannata Meduusalle ainakaan tehdä, hän kun on vanhin meistä ja ikään kuin johtaja meistä, mutta myös melko äreä. APUA! HÄTÄ! KISSA VAARASSA! Ei kun ai, se olikin vaan joku pikkuturkiton, joka pudotti tuon makulumen. Nam nam. Minä taidan hiippailla hakemaan sieltä jotain...

 Ompa hyvää! Ei! Dani, älä vie sitä pois! Miksi en voi syödä sitä? Justiinsa. Tulen sitten sinne takaisin...

No, haluatko tietää lisää tästä kahvilasta? Meillä on täällä pari, kolme turkitonta hoitamassa meitä ja kahvilaa: Dani, Essi, Kaarina ja Raisa. He ovat kaikki kivoja. Äh, anteeksi, alkoi väsyttää. Menen nyt tuonne ylös nukkumaan. Heippa!

//Tämmösen sitten tein ^u^ Pitäiskö tehä lissää?
EDIT: Sanokaa, jos löydätte viivoja, yritin alunperin saada tän siistimmän näköseks tekemällä ns. täysiä rivejä tekstiä (lul en osaa selittää :D)

Ei aiheita tarinoihin?

Tarinasammio auttaa!

•Kalle Veirtokin (kirjoittanut mm. Henkka&Kivimutka -sarjan) sanoi, että pitää keksiä idea tai pölliä. Eli siis poimia asioita ympäristöstäsi; näet, kun joku kaatuu pyörällä (mene ensimmäiseksi auttamaan!!!!!), voit antaa myös päähenkilösi kaatua ja murtaa vaikka solisluunsa. Mitä sitten tapahtuu, paraneeko luu, eikö parane? Telkkarista tulee juoksun MM -kisat, anna päähenkilösi joutua jäämään pois niistä murtuman takia. Tätä se tarkoittaa.

•Kirjoita jonkin itsellesi tapahtuneen pohjalta. Jos olet joskus esimerkiksi kaatanut kahvit syliisi, voit kirjoittaa, että päähenkilö on töissä kemistinä ja kaataa vaikka jonkun seoksen päälleen ja saa esim. voiman muuttua näkymättömäksi.

•Keksi ensin tapahtumapaikat. Jos vaikka keksit, että on maaginen labyrintti, joka muuttaa muotoaan ja jossa on vankina joku olento, voit alkaa kehitellä tarinaa siitä.

•Pidä kännykkä tai muistikirja mukana, jotta voit kirjoittaa idean talteen, jos se iskee esimerkiksi odotellessa bussia. Kaikkien tuntema J.K. Rowlingkin keksi idean Harry Potteriin myöhästyneessä junassa.

•Aloita vaan kirjoittaminen. Ei sitä tiedä, jos siitä tulisikin aivan loistava, vaikka kirjoitat spontaanisti. Ei siinä mitään menetäkään.

•Ota inspiraatiosi yhdestä lauseesta tai sanasta. Avaa vaikka lähimmän kirjan satunnainen sivu ja poimi siltä kutkutteleva lause. Kirjoita tarinasi tuosta lauseesta.

Toivottavasti tästä oli jollekin apua, jos ei keksi mitään aihetta kirjoittamiseen!

Lähteet: Warner Brosin studiot ja Kalle Veirron haastattelu koulussani :)

Tilkka juonta, ripaus fantasiaa, hyppysellinen oikeinkirjoitusta,

kilo kuvailua ja loput mielikuvitusta.

Sammiollinen tarinoita on valmis.

Aiotko raottaa kantta ja hengittää jännittäviä huuruja,

kenties jopa kaataa sammion kumolleen ja antaa

tarinoiden virrata ulos, kiskaista sinut mukaasi suureen virtaan,

jossa näet ja koet ihmeellisiä asioita..?

Päätös on sinun, arvon lukija.

Tylypahkan Naomi Bell, luku 3: Vihdoin perillä!

Hätkähdin hereille. Lentokone oli laskeutumassa Argentiinan lentokentälle. Varmistin turvavyön olevan kiinni ja otin äidin antamasta purkkapussista purkan. Laskeuduimme kiitoradalle ja hetken päästä minä ja kolme muuta yksin matkustavaa lasta, Tony, Frida ja Emily, pääsimme lentoemännän mukana portille, jossa rouva Dahl ja Mily, Tonyn ja Fridan vanhemmat ja Emilyn mummo odottivat meitä.

"Naomi!" Mily huusi. Juoksin halaamaan ystävääni.

"Ihanaa nähdä sinua!" hymyilin. "Miten Nala voi?"

"Hyvin", Mily sanoi. "Tule, mennään."

Hopeisenharmaa auto lipui talon pihaan. Talo oli punakattoinen ja kauniin haaleankeltainen, siinä oli rapatut seinät ja muratti puisen ulko-oven vieressä. Ovessa oli messinkinen kranssinmuotoinen kolkutin ja ovimatto tasanteella vaaleanharmaiden betoniportaiden yläpuolella. Talon etupihalla, kauniin koukeroisen pihalle vievän portin toisella puolen oli suuri vahvasti aidattu alue. Se oli Milyn kissan Nalan ulkoilualue. Rouva Dahl työnsi portin auki ja astelimme sorapolkua pitkin ovelle. Mily työnsi avaimensa lukkopesään ja avasi oven. Meitä syöksyi vastaan marmorikuvioinen lumibengali, Nala. Se puski päätään jalkaani vasten.

"No hei", tervehdin sitä ja laskin herra Whiskersin matkakopan lattialle. Nala kierteli hetken ympärilläni ja meni sitten kopan eteen. Se naukaisi jotain ja herra Whiskers naukaisi takaisin. Minua ja Milya nauratti. "Tervetuloa tänne", se sanoi selvästi.

//sori lyhyys :c

Tilkka juonta, ripaus fantasiaa, hyppysellinen oikeinkirjoitusta,

kilo kuvailua ja loput mielikuvitusta.

Sammiollinen tarinoita on valmis.

Aiotko raottaa kantta ja hengittää jännittäviä huuruja,

kenties jopa kaataa sammion kumolleen ja antaa

tarinoiden virrata ulos, kiskaista sinut mukaasi suureen virtaan,

jossa näet ja koet ihmeellisiä asioita..?

Päätös on sinun, arvon lukija.

Kettu

Punainen häntä vilahti. Kuului hätäinen kotkotus, joka katkesi. Nurkan takaa pyyhälsi esiin kettu, kana siivestä roikkuen suussaan. Se haukahti nuoremmalle toverilleen tervehdykseksi pudottaen kanan maahan.

"Kas, kana."

"Niin."

"Oliko hankala napata?"

"En minä nyt niin vanha ole!"

Toinen kettu vain haukahti niin, että se kuulosti naurahdukselta.

"Et niin", se myönsi. "Etkö antaisi tuota kanaa minulle? Et sinä nyt yksin tuota jaksa syödä..."

"Hanki itse omasi!" ensimmäinen kettu tiuskaisi ja poimi kanan maasta. Sitten se lähti loikkimaan pois.

"Eeli, tiedät, ettei hän anna sinulle saalistamiaan kanoja. Vanha Saara ei anna muiden syödä saalistaan." Nyt oli äänessä kulman takaa tullut, nuori naaraskettu, jolla oli suuret, ruskeat silmät.

"Niin. Mutta voinhan minä yrittää", Eeli sanoi.

Naaraskettu tuhahti. "Minulla on sinullekin saalista. Kanat ovat aivan typeriä, niiden aivoissa on vain höyheniä. Eivät osaa varoa." Nuori kettu pudotti veren tahrimat, valkeat ruumiit maahan. Samassa alkoi kuulua mölinää.

"Voi ei. Littakuonot." Eeli nappasi toisen kanan. "Tule. Minulla on yksi hyvä kolo tuolla. Kanin vanha, tuoksusta päätellen." Ketut lähtivät juoksemaan minkä jaloistaan pääsivät. Eelin mustat käpälät rummuttivat maata Rosman, naarasketun pinkoessa takana. Ne syöksyivät kaninkoloon.

"Läheltä piti. Katso, ne ovat tuossa ihan vieressä", Rosma sihahti. Eeli nyökkäsi. Hän oli avaamassa suutaan ehdottaakseen kanojen syömistä, kun heidät keskeytti takaa kuuluva murina.

"Mitä te teette pesässäni?"

Eeli ja Rosma kääntyivät salamana ympäri.

"Me pakenimme ihmisiä", Rosma selitti.

"Ihmisiä?" vanha kettu kähisi hämmästyneenä.

"Littakuonoja", Eeli selvensi.

"No, saatte pitää henkenne... jos saan tuon toisen kanan", kettuvanhus kähisi. "Minun iässäni ei enää paljon kanojen perässä juosta." Rosma työnsi suuremman kanan vanhalle ketulle, jonka turkissa oli jo kaljuja laikkuja.

"Kuka olet?" Rosma uskaltautui kysymään vanhuksen lopetellessa ateriaansa. Murahdus.

"Niin, kuka olen. Voitte kutsua minua vaikka Henriksi. Siksi minua on kutsuttu jo kauan."

"Minä olen Rosma", Rosma esittäytyi. "Ja tämä arkajalka vieressäni on Eeli." Eeli vilkaisi ystäväänsä loukkaantuneena, mutta Henri keskeytti hänet hänen ollessaan alkamassa väittää vastaan.

"Anna ystäväsi olla", hän kähisi. "Tulkaa sen sijaan peremmälle." Nuoret ketut vilkaisivat toisiinsa jännittyneinä. Mitähän nyt tapahtuisi?

Tilkka juonta, ripaus fantasiaa, hyppysellinen oikeinkirjoitusta,

kilo kuvailua ja loput mielikuvitusta.

Sammiollinen tarinoita on valmis.

Aiotko raottaa kantta ja hengittää jännittäviä huuruja,

kenties jopa kaataa sammion kumolleen ja antaa

tarinoiden virrata ulos, kiskaista sinut mukaasi suureen virtaan,

jossa näet ja koet ihmeellisiä asioita..?

Päätös on sinun, arvon lukija.

Olin joskus lintu

Olin joskus lintu,                          

 silloin näin vain taivaan,  

                    ja maan ja meret allani.

Liidin pilvien,
                                           
 noiden taivaan karitsojen,

keskellä,                 .

tunsin tuulen siipieni alla,

                              se oli ystäväni,

             se kannatteli minua.


          En tiennyt, että pian putoaisin,

hiljaisuuden mereen,                .

                   josta ei ole poispääsyä,

ennen muutosta.


Lensin vain, parvessa muiden lintujen kanssa,

niiden valkeiden siipien,                     .

                    ja kirkkaiden silmien

keskellä.


Laskeuduin parven mukana,

                            valkean hiekan peittämälle rannalle,

ja nokin levää muiden mukana.             .


                       Tunsin jotain terävää,

se repi kurkkuani,                   .

kuin tuhannet nokat ja kynnet.            .


Muistin emoni varoitukset,                  .

         ja tajusin.


              Se oli koukku,

sulattomien nokka,          .

              jolla ne pyydystivät kalaa.


Niillä ei ole oikeaa nokkaa,

                                                               ne laittavat koukun pitkän seitin päähän,

ja heittävät seitin oksanpäässä veteen.               .


Kalat ovat niin tyhmiä,

että ne tarttuvat koukkuun.         .


                       Minäkin olin tarttunut.


Sitten lensin taas,                      .

pilveen,

                     jossa muutuin.


Sulkani katosivat,

             kasvoin. 


                                          Siipiini ilmestyivät sulkamaiset,

 kynityt ulokkeet.

Niitä kutsutaan sormiksi.                                   .


                            Varpaani muuttuivat pyöreiksi,

                                     kynteni katosivat ja muuttuivat vaaleiksi,

 kuten varpaanikin.                         .


Pääsulkani muuttuivat mustaksi,                                   . 

kuten lunnilla,                                .

                       muuttuivat ohuiksi ja pitenivät.


Olin tullut nokattomaksi ja sulattomaksi.


                                               Kaltaisiani kutsutaan ihmisiksi,

mutten ikinä unohtaisi,

                                                                      kuinka kaltaiseni takia olin muuttunut.                                                   .



                          Vaikka olen vankina,

pienen pojan ruumiissa,                        .

                                   olin joskus lintu,

ja olen ikuisesti.                               .

Tilkka juonta, ripaus fantasiaa, hyppysellinen oikeinkirjoitusta,

kilo kuvailua ja loput mielikuvitusta.

Sammiollinen tarinoita on valmis.

Aiotko raottaa kantta ja hengittää jännittäviä huuruja,

kenties jopa kaataa sammion kumolleen ja antaa

tarinoiden virrata ulos, kiskaista sinut mukaasi suureen virtaan,

jossa näet ja koet ihmeellisiä asioita..?

Päätös on sinun, arvon lukija.

Tylypahkan Naomi Bell, luku 2: Täältä tullaan, Argentiina!

Heräsin pehmeään kosketukseen.

"Whis..." Herra Whiskers puski minua uudestaan. "Whissy, saat kohta ruokaa... anna minun ensin nukkua hetki..." Herra Whiskers ei ottanut sanojani kuuleviin korviinsa, vaan alkoi leikkiä hiuksillani. Voitte kuvitella, että kymmenen kuun ikäinen kissanpentu on oikeastaan aika suloinen leikkimässä hiuksillasi - paitsi, kun yrität nukkua.

"Hyvä on..." Irrotin herra Whiskersin tukastani ja laskin sen maahan.

"Tule, Whissy", kutsuin sitä. Se seurasi minua portaille saakka. Sitten nostin sen syliini ja silitin sitä päästä muutaman kerran, sillä tiesin, ettei se pitänyt sylissä olemisesta. Herra Whiskers oli tosin myös liian nuori menemään portaat alas kaatumatta, vaikka ylös se osasikin tulla jo melko hyvin. Otin pyykkihuoneen hyllyltä herra Whiskersin tammenterho- ja tammenlehtikuvioisen ruokakupin ja täytin sen kissanruoalla. Sitten otin vesikupin ja laskin siihen hanasta kylmää vettä. Asetin molemmat niiden kirkkaansiniselle alustalle. Herra Whiskers söi ne iloisesti. Katsoin ranteessani olevaa digitaalista kelloa. Punaiset numerot ilmoittivat kellon olevan vähän yli neljä. Huokaisin ja päätin mennä nukkumaan vielä hetkeksi, sillä herätykseen olisi vielä kolme tuntia aikaa. Lentomme lähtisi kymmeneltä, mutta äiti halusi herätä jo seitsemältä, jotta ehtisimme valmistautua, ja "varautua kaikkeen siihen sählinkiin, joka lähtöaamusta syntyy". Herra Whiskers näytti kävelevän hiekkalaatikkoaan päin, joten oletin sen viipyvän hetken. Kävelin portaiden yläpäähän ja jäin ihastelemaan äidin maalausta. Äiti oli maalannut sen kai joskus ikäisenäni. Siinä esiintyivät tumman vedenpinnan yläpuolella tanssivat valkoiset, utuiset keijut. Äiti oli ammatiltaan taiteilija. Kuuluisa taiteilija, vieläpä. Kaikki tunsivat Frida Bellin maalaukset. Siksi minullakin oli aina ollut maalausteline, Pro Marker-tusseja ja piirustuslehtiöitä, siinä missä muilla lapsilla teddykarhuja ja barbie-nukkeja. Ihan totta, ensimmäinen leluni oli taiteilijantakkiin pukeutunut nalle. Kaksivuotiaana olin saanut äidiltä myrkyttömiä sormivärejä, jotta olisin voinut toteuttaa taiteellista itseäni. Kouluun mennessäni olin päässyt taidekouluun, jossa olin alunperin tavannut Milyn. Seitsemänvuotiaana äiti oli antanut minulle syntymäpäivälahjaksi puisen ihmishahmon ihmisten piirtämiseen. Tiedättehän, sellaisen, joka on metallisen kepin päässä ja jota voi käännellä eri asentoihin. Havahduin maalauksen katselemisesta kimeään miu-äännähdykseen ja tömpsähdykseen. Portaitten juurella makasi tabbykuvioinen kissanpentu selällään. Se oli todella huvittavan näköinen. Onneksi herra Whiskers oli kangaspäällysteisen portaan kynnenjäljistä päätellen tippunut vain toiselta askelmalta. Nostin sen syliini ja menin sänkyyni antaen sen epätavallisesti tulla tyynylleni. Se nuoli poskeani hetken ja alkoi sitten kehrätä. Silitin herra Whiskersin pörröistä turkkia, kunnes kehräys muuttui unisemmaksi ja se nukahti. Painoin korvani sen turkkiin ja nukahdin kuunnellen kehräystä. Pian (tai ei-niin-pian) äiti tuli huoneeseeni.

"Naomi, herätys", hän huhuili ovelta.

"Okei", mutisin ja nousin ylös. Herra Whiskers kehräsi vieläkin nukkuen. Nostin sen syliini ja kannoin alakertaan, sen pedille.

"Tein jo aamupalaa", äiti sanoi. Nyökkäsin ja aloin voidella leipääni. Haukkasin siitä palan ja huomasin pian, että olinkin jo syönyt sen. Minulla oli kova nälkä, ja söin vielä kaksi paistettua munaa ja pienen lautasellisen puuroa. Sitten olin jo täynnä. Äiti haki matkalaukkuni ja herra Whiskersin matkakopan. Asettelin siihen ruokakupin ja juomapullontapaisen vesiastian, josta kissa voisi juoda veden läikkymättä. Laitoin sinne lisäksi kangasta ja pari lelua.

"Tämän pitäisi olla valmis", sanoin äidille. Äiti nyökkäsi ja lähti hakemaan takkiani eteisen "vaatehuoneesta". Kutsuimme sitä vaatehuoneeksi, vaikka se olikin vain tavallista isompi kaappi, jopa kuin pikku käytävä. Herättelin herra Whiskersin ja suostuttelin sen matkakoppaan herkkupalan avulla. Asetin koppaan vielä tyynyn ja sitten suljin sen oven.

"Matkustajat lennolle Argentiinaan pyydetään portille viisi. Matkustajat lennolle Argentiinaan pyydetään portille viisi." Katsoin äitiä jännittyneenä. Tästä se alkaisi.

"Kulta, menehän jo", äiti sanoi tukahtuneen kuuloisesti.

"Äiti, kyllä minä pärjään. Mily ja hänen äitinsä ovat vastassa."

"Niin pärjäät. Naomi, pidäthän itsestäsi ja Whissystä huolen?"

"Joo. Mutta äiti, minun pitää nyt mennä." Passientarkastajana toimiva nainen kröhäisi. Halasin äitiä ja kävelin putkeen, joka johti lentokoneeseen. Okei, nyt jännitti. Ensimmäinen lento. Yksin. No, olihan herra Whiskers mukana, mutta jännitti minua silti. Rauhoittelin itseäni sillä, että Mily ja hänen äitinsä rouva Dahl olisivat minua vastassa. Lento kestäisi 13 tuntia ja 45 minuuttia. Onneksi äiti oli ostanut matkan mukaan lounaan, ja eväätkin minulla oli. Myös herra Whiskersille. Koneessa nuori vaaleatukkainen nainen ohjasi minut paikalleni.

"Oletko matkustanut ennen yksin?" hän kysyi ystävällisesti. Pudistin päätäni.

"En edes ole ollut Irlantia pidemmällä." Nainen nyökkäsi ja ohjeisti, miten turvavyö laitetaan kiinni ja miten se kiristettiin. Turvaohjeen alkaessa seurasin sitä kiinnostuneena. Huomasin viereisen paikan olevan vapaa, joten kysyin lentoemännältä, saisinko kiinnittää herra Whiskersin matkakopan siihen. Nainen nyökkäsi ja auttoi minua kiinnittämään turvavyön kopan ympärille. Kuulin kopasta herra Whiskersin vaimean naukaisun ja työnsin sormeni kopassa olevan oven reiästä sisään. Herra Whiskers tuli puskemaan sitä vasten ja silitin sen päätä, hiukan hankalasti tosin, sormellani.

//Jooh muutin vähän herra Whiskersin ulkonäköö ^^